Bollinger

Bollinger on ranskalainen samppanjoiden tuottaja Champagnen maakunnassa. Samppanja on kuohuviini, jota tuotetaan vain edellä mainitussa maakunnassa, josta viini on saanut nimensäkin. Turhan usein kuulee kuitenkin puhuttavan ihmisten juovan "samppanjaa", vaikka he todellisuudessa juovat kuohuviiniä. Nyrkkisääntö päteekin, että kaikki samppanjat ovat kuohuviinejä, mutta kaikki kuohuviinit eivät ole samppanjaa. Yleisesti ottaen samppanjat ovat kalliimpia kuin muut kuohuviiniveljensä.

Bollingerin samppanjatalo perustettiin 6 helmikuuta 1829 Ay:ssä, Ranskassa kolmen henkilön toimesta. He olivat maanomistaja Hennequin de Villermont, Paul Levieux Renaudin ja saksalainen liikemies Jacques Bollinger. Vuodesta 1884 lähtien Bollinger on ollut Britannian kuninkaallisen perheen viinitoimittaja.

Myöhemmin viinitila laajeni, kun Jacques Bollinger nai Emily Law de Lauriston Bourbersin eli tuttavallisemmin "Lillyn". Jacquesin kuoleman jälkeen vuonna 1941 Lilly otti ohjat haltuunsa; osti lisää viinitiloja ja brändäsi tuotteita onnistuneesti ympäri maailmaa. Hän johti Bollingeria vuoteen 1971 saakka, jolloin hän kuoli. Bollinger on pysynyt yhden suvun hallussa koko tuon ajan tähän päivään saakka.

 Nykyään Bollinger kuuluu samppanjoiden aateliin, eikä syyttä. Bollinger vahtii samppanjoidensa huolellista tuotantoprosessia, joka muistuttaa miltei taidetta. Toisin kuin monet muut samppanjatalot niin Bollinger ei osta muiden viinejä ja 60-70% sen rypäleistäkin tulee heidän omilta tiloiltaan. Loput rypäleet tulevat tutuilta yhteistyökumppaneilta.

 Bollinger saattaa olla monelle lukijalle tuttu Bond-elokuvista. Usein Bond liitetään läheisesti "hienoimpaan samppanjaan, tarjottiinpa sitä sitten vuoteessa herkullisen tytön seurassa, vedenalaisessa pakovälineessä tai sukellusveneessä paluumatkalla pohjoiselta napapiiriltä", kuten sir Roger Moore kirjoittaa. Bollingerin ohella myös Dom Perignon on tuttu samppanja Bond-filmeistä. Bondin lasissa Bollinger on kuohunut vuodesta 1973, jolloin Bond totesi: "I’d like a bottle of Bollinger, please. Slightly chilled, two glasses, thank you".
Toisin kuin monen muun Bond-elokuvissa esiintyvän brändin kohdalla, Bondin ja Bollingerin suhde alkoi jo kirjoissa. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui Ian Flemingin kirjassa Timantit ovat ikuisia (v.1956).

Olemme listanneet Teidän iloksenne Bond-filmeissä käytetyt Bollinger-samppanjat tähän (elokuvista Live and Let die - Casino Royale + Skyfall):

- Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die, 1973): Bollinger

- Kuuraketti (Moonraker, 1979): Bollinger RD '69

- 007 ja kuoleman katse (A view To a Kill, 1985): Bollinger '75

- 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights; 1987): Bollinger

- 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill, 1989): Bollinger RD '75

- 007 ja kultainen silmä (GoldenEye, 1995): Bollinger Grande Année 1988.

- Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow never dies, 1997): Bollinger Grande Année 1989

- Kun maailma ei riitä (The world is not enough, 1999); Bollinger Grande Année 1990

- Kuolema saa odottaa (Die another day, 2002): Bollinger '61

- Casino Royale (2006): Bollinger Grande Année 1990

- Skyfall (2012): Bollinger La Grand Année

Lopuksi tutustumme yhteen Bollingerin tuotteista, jota myös me koemaistoimme. Kyseistä tuotetta myydään Suomen Alkoissakin (huomioi, ettei tuotetta ole saatavilla jokaisessa Alkossa) nimellä Bollinger Special Cuvée. Tämän samppanjan rypäleet tuotetaan enimmäkseen Grand Cru -sekä Premier-viinitarhoilta. Yleensä Bollinger käyttää kahden viimeisen vuoden sadon viinirypäleitä, johon voidaan lisätä tietty määrä aikaisempien vuosikertojen Reserve-viinejä. Kuten muidenkin Bollingerin samppanjoiden kohdalla myös tämä viini on kypsytetty tammitynnyreissä. Tämä on monien laatuviinin "se juttu", jolla Bollinger on onnistunut saamaan harmonisen kokonaisuuden. Bollingerin kypsytysaika on myös harvinaisen pitkä. Kuten kaikkien Bollingerin tuotteiden kohdalla, sen samppanjoiden valmistuksessa käytetään vain rypäleistä ensimmäisessä puristuksessa saatu mehu ja siitä kertoo sana cuvée.

Tuoksunsa ja makunsa puolesta se viittaa aromeiltaan selvästi omenaan. Melko maukas ja paahteinen. Maku on hedelmäisen raikas. Väriltään keltaisen syvä, jota "sivistyneet" pienet kuplat tähdittävät. Alkon mukaan Bollinger Special Cuvée on "erittäin kuiva, erittäin hapokas, kypsän hedelmäinen, sitruksinen, viheromenainen, mineraalinen, hennon briossinen, elegantti".

Alko myös suosittelee kyseistä juomaa maljakuohuviiniksi, aperitiiviksi eli ennen ateriaa nautittavaksi alkoholijuomaksi, äyriäisten kanssa sekä ihan vain nautiskelujuomaksi. Me voisimme lisätä, että juoma sopii myös kalaruokien kumppaniksi vallan mainiosti. Mikäli ette ole kuohuviinien ystävä niin suurella todennäköisyydellä Bollinger ei ole poikkeus. Se on kuitenkin samppanja ehdottomasti parhaasta päästä. Ainoa asia, missä voisi toivoa parantamisen varaa on hintalaatusuhde. Pullo tulee tyylikkäässä pakkauksessa ja sopii sen osalta oikein hyvin vaikkapa lahjaksi. Säilytyksen tulisi tapahtua valolta suojattuna, lämpötilan ollessa alle 15 celsiusastetta ja parhaimmillaan Bollinger on, kun sen tarjoaa 7-10 asteisena.

Bollinger Special Cuvée pähkinänkuoressa:

Tuottaja: Bollinger

Valmistusmaa: Ranska

Luokka/alue: AC Champagne

Rypälelajike: Pinot Noir, Chardonnay, Pinot Meunier

Alkoholi: 12,00 %

Uutos: 28 g/l

Hapot: 7 g/l

Sokeri: 10 g/l

Makeus: Erittäin kuiva

Pullon koko: 0,75 l

Tuotenumero Alkossa: 008715

Hinta Alkossa: ~ 50 € (49,90€)

Kuvat: © Alko & Ylellinen Elämä

Suomen kartanot

Malmgårdin kartano on linnamainen kivirakennus ja uusrenessanssin edustaja.

Sanasta kartano syntyy usein mielikuva maaseudun rauhassa nököttävästä suuresta rakennuksesta, jonka ympärillä on peltoja ja tietysti myös vähän metsää. Pitkää hiekkatietä varjostavat suuret tammet ja nurmikko on ajettu lähes yhtä tarkasti kuin golfkentän viheriöt. Yleensä kartanot ovatkin olleet vauraita suurtiloja.


Kuitenkin kysymykseen vastaaminen "mikä kartano on?", ei itse asiassa ole niin yksinkertainen asia kuin luulisi. Kartanolla nimittäin ei ole juridista asemaa eikä määritelmää. Ennen kartanolla on kuitenkin tarkoitettu kyseisen tilan taloudellista ja sosiaalista luonnetta.

Varhaiset kartanot ovat olleet puisia, sillä vielä 1400-luvulla voimassaolleen käskyn mukaan aatelistolta oltiin kielletty kiven käyttäminen kartanoiden rakennusaineena. Vasta 1600-luvulla kartanot ovat saaneet linnamaisia muotoja. Alun alkaen nämä kiviset rakennukset oli tehty hyvin pitkälti vain turvapaikoiksi, sillä kivestä tehdyt talot olivat varsinkin talvella kylmiä ja kolkkoja.

Suomalainen tieverkosto keskittyi pääasiassa rannikolle sekä Rauman, Turun, Porvoon ja Viipurin välille. Pääosa kartanoista asettui pääteiden varsille, eikä ole ihme, että yli puolet vanhoista herraskartanoista sijaitsee Varsinais-Suomessa.

Ensimmäiset kartanot ovat pääsääntöisesti verovapaista säteri- ja rälssitiloista kehittyneitä kartanolaitoksia. Tämä on yksi luokka Suomen kolmesta eri kartanoluokasta. Muita kartanoita ovat kruununkartanot sekä muut suuret tilat (jotka ovat olleet säätyläisten omistuksessa). 1600-luvulla Suomen maatiloista noin 5% kuului rälssiin. Rälssisätereitä oli 1700-luvulla 234 kappaletta. Niiden maaomaisuus oli kuitenkin suhteellisen vähäinen, sillä suurviljelmistä vain harvat olivat ylimystön omistuksessa. Aatelismies ei tietysti yleensä itse hoitanut omian maitaan vaan tehtävästä vastasi lampuoti tai vuoti. Myöhemmin aatelismiehet alkoivat itsekin viljelemään, mutta yleensä heillä oli jokin muu virka hoidettavana kuten sotilasvirka.

Jopa varakkaat talonpojat saattoivat saada tilalleen verovapauden avustamalla kruunua, joka tarvitsi hevosia sekä sotilaita (tykinruuaksi) sotaa varten. Tällaisia kartanoita on kutsuttu nimellä rustholli eli ratsutila. Jos kuitenkin katsotaan niin, että kartanon tulee olla aatelisomistuksessa niin näitä ratsutiloja ei voida pitää tietyssä mielessä kartanoina. Joskus jopa tällainen varakas tilanomistaja saatettiin aateloida. Ei ole tavatonta myöskään, että myöhemmin esimerkiksi 1800-luvulla aateliskartano alennettiin ratsutilaksi ja se näin menetti oikeuksiaan. Esimerkiksi Königstedtin kartano Vantaalla alennettiin rälssikartanosta ratsutilaksi. Yleensä syy alentamiseen oli se, että kartanoa ei hoidettu tai maanviljelyä laiminlyötiin.

Varsinaiset aateliskartanot ovat syntyneet kruununkartanoista, joita oli jo ennen säteritiloja. Kruununkartanot olivat virkamiehille tarkoitettuja asumuksia, jotka myöhemmin 1500-luvulla delegoitiin läänittämällä aatelisille. Kruununkartanoita vaatimattomampia kartanoita on kutsuttu nimellä latokartano. Ne olivat kuninkaankartanoiden sivutiloja. Myös rautaruukkeja voidaan pitää kartanoina, esimerkkinä Fiskars. Suomessa on ollut ainakin 134 ruukkia.

Kartanot ovat suomalaisessa kulttuurissa olleet statuksen ja vaurauden symboleita. Kartanon maiden ja rakennusten kunnostus vie paljon aikaa ja rahaa. Nykyään monet Suomen kartanomme ovat turvautuneet turismiin ja esimerkiksi toimivat ravintoloina tai hotelleina. Esimerkiksi Halikossa Viurilan kartanon tiluksilla toimii golfkenttä ja tilausravintola. Kuitenkin esimerkiksi vanhojen ruukkien alueilla saattaa olla vielä teollista toimintaa, mutta niistäkin on muodostunut hyvin pitkälti teollisia matkakohteita. Ratsastustallit sopivat kartanon maille hyvin ja eräät ovat omaksuneet tämän piirteen. Poikkeuksen edellämainittuihin muodostaa esimerkiksi Joensuun kartano Salossa, joka toimii Björn Wahlroosin yksityisasuntona.



Haikon kartano sisältä ja ulkoa. Se toimii nykyään kylpylänä, ravintolana ja konferenssikeskuksena.

 

Kuvat: © Porvoo Tours



Mitä on ylellinen elämä?

Tervetuloa - arvoisa lukijamme - tutustumaan ylellisyyden maailmaan.
Ensimmäinen blogikirjoituksemme pyrkii antamaan vain pintaa hieraisevan käsityksen ylellisyydestä ja tulevien tekstiemme sisällöstä.

Mitä ylellisyys on? Ylellisyys on luksusta, hulppeaa ylellisyyttä, loistoa. Kaikki nämä ovat varmasti osa kulttuuria.Ylellisyydessä ei ole kyse pelkästään auringonpaisteesta ja loputtomista shampanjavirroista kullatulla kadulla. Monet asiat voivat olla ylellisyyttä. Konsanaan on helpompi nimetä asiat, jotka eivät ole ylellisyyttä kuin ne, mitkä sitä ovat.

Usein on käynyt niin, että tietyn aikakauden ylellisyystuotteista on tullut seuraavan aikakauden välttämättömyyksiä. Näin on käynyt esimerkiksi suklaalle ja sokerille. Jokaiselle suomalaiselle nämä ovat arkipäiväisiä tuotteita, mutta toisin oli 1600-luvulla, jolloin ne olivat eliitin, aateliston ylellisyyttä.

Ylellisyyttä on kritisoitu ja se on usein nähty myös turhana sekä merkityksettömänä humpuukina. Parhaimmillaan ylellisyys on elämänlaatua parantava asia, joka tuo elämään sisältöä muiden asioiden ohella. Ylellisyys voi olla myös terveen ja onnellisen elämän salaisuus. Monet entisaikojen ylellisyystuotteet kuten puhdas hanavesi toimii hyvänä esimerkkinä ylellisyyden positiivista puolista. Ylellisyys voi olla lisäksi mielenterveyttä edistävä seikka synkkinä aikoina. Ylellisyys on itsessään kuitenkin neutraali, eikä se ota puolia. Ylellisyyteen pätee tietysti hyvä neuvo kuten moneen muuhunkin: ei makeaa mahan täydeltä.

Tässä blogissa tulemme käsittelemään ylellisyyttä eritoten suomalaisesta näkökannasta käsin. Suomessa ylellisyys merkitsee kuitenkin hyvin pitkälti samoja asioita kuin monessa muussakin valtiossa.
Aikojen saatossa tutustumme laadukkaisiin vaatteisiin, tyylikkäisiin autoihin ja luksusmatkoihin jne. Lista on loputon, mutta kaiken tämän lisäksi tutustumme myös yksinkertaisimpiin asioihin, jotka eivät välttämättä ole ylellisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. On hyvä kuitenkin muistaa, että käsitys ylellisyydestä ei ole pysyvää vaan se on jatkuvasti ainaisessa liikkeessä ja muutoksen alaisena kuten elämä itsekin.

Tervetuloa loputtomalle matkalle!

Kuvat: © theBerry