Butiken på Landet

Butiken på Landet on 17 vaateliikkeen verkosto, joka toimii Ruotsissa, Suomessa ja Norjassa. Suomessa palvelee neljä myymälää, Ruotsissa 12 ja Norjassa yksi (ole hyvä ja tutustu karttaan alhaalla). 

Heidän valikoimansa koostuu pääasiassa maaseutuvaatteista kuten tweed-takeista. Edustettuja valmistajia ovat muun muassa Barbour, Hanna Hat sekä Allen-Edmonds. Liikkeet sijaitsevat maaseudun kupeessa ja mahdollisimman idyllisessä ympäristössä. Heidän mukaansa kaupassa yhdistyy ainutlaatuisella tavalla maaseudun kiireettömyys ja erikoisliikkeen tuotteet. Mallistot on valittu eurooppalaisten valmistajien joukosta ja ostosten yhteydessä voi nauttia kahvia ja maistaa emännän leipomaa kakkua; näin esimerkiksi Huittisissa Kuikon tilalla. 

Butiken på Landet tarjoaa klassista tyyliä ja ajatonta pukeutumista.

© Butiken på Landet

Muutama vinkki puvun hankintaan

© Savile Row

Kun mies on näköaistin turvin ohjautunut puvun luokse niin seuraava vaihe puvun hankinnassa on sen materiaalin hypistely. Miltä se tuntuu? Kovahko kangas on yleensä sekoitetta eli se sisältää villan lisäksi polyesterikuituja. Jos haluat parhaimman mahdollisen puvun niin niin valitse 100% villapuku. Se on luonnonmukainen, hengittävä ja tyylikäs, mutta keskimääräisesti kalliimpi kuin sekoitteet. Mikäli materiaali ei miellytä tai se tuntuu vastenmieliseltä niin kannattaa siirtyä seuraavaan. Tuskin kukaan haluaa pukua, jonka materiaali tuntuu heti ensimmäisellä kosketuksella ikävältä. Onnistuneen löydön jälkeen tulisi tarkistaa materiaaliseloste; faktat eivät ole koskaan pahaksi. Samalla kannattaa käydä läpi puvun vuori. Katseen tulisi tarkastella myös nappeja: ovatko ne halpaa muovia vai materiaaliin sopivat laatunapit? Voit myös nykiä niitä hieman ja tutkia kuinka huolellisesti napit on ommeltu. Kontrastinappeja kannattaa välttää, sillä ne voivat lyödä hyvästä kokonaisuudesta pahasti silmille. Kun puku täyttää nämä kriteerit niin seuraavaksi alkaa sen sovittaminen. Tunge kätesi takin kainaloon ja liikuta sormiasi hihan aukon reunalla; karkeutta tai langanpätkiä ei saisi tuntua. Puristele takin kauluksia; palautuvatko ne takaisin entiseen muotoonsa vai jäävätkö kauluksen kärjet koirankorvalle? Napita takki. Mikäli pallean kohdalle syntyy poikittaisia ryppyjä niin takki on ahdas. Puolta numeroa liian iso takki on mukavampi kuin saman verran liian pieni. Toppaukset eivät saisi olla silmiinpistäviä. Katso myös peilistä, ettei selän yläosaan jää poikkiryppyjä. Housujen istuvuutta tulee kokeilla istumalla ja kyykistelemällä. Kämmenen tulisi mahtua housunkauluksen alle. Jos housuissa on alisuunkäänteet niin lahkeiden tulisi laskeutua suorina, jos ei ole niin ne saavat pikkuisen lysähtää.

Ostaessasi pukua tulee myös miettiä sen käyttötarkoitusta. Kesäpuvuksi kannattaa valita ohuesta kankaasta (ohut villa, pellava, kašmir, mohair, silkki tai puuvilla) valmistettu puku. Tweedpuku taas on jäykän raskas ja karkea, joka antaa suojan koleallakin ilmalla. Parhaimmillaan tweed on metsästyksessä tai laidunmailla sekä laukkakilpailuissa, mutta sitä voi hyvin käyttää kaupungissakin viikonloppupukuna.

Yleensä valmispuvussa on aina jotain muokattavaa: takkia tulee kenties ottaa hieman sisään tai hihoja lyhentää. Olisi myös suositeltavaa ostaa kerralla pukuun sopiva kauluspaita, taskuliina, solmio sekä nahkakengät niin onnistunut kokonaisuus on valmis. Tämä kokonaisuus lienee parhainta rakentaa luonnonmukaisten, kahden hillityn värin ympärille (esim. musta-valkoinen).

Summa summarum:

● Hyvä materiaali on yhtä kuin villakangas.

● Hyväksyttävät vakavan puvun värit ovat musta, sininen ja harmaa. Tiukkasääntöisessä liikemaailmassa ruskea sopii vain vapaa-aikaan ja maaseutuharrastuksiin. Tämäkin sääntö on tosin kokenut muutoksen uudella vuosituhannella eivätkä kaikki vanno sen nimeen.

● Sopivasti hillittyjä kuoseja ovat paksumpi ja ohuempi liituraita sekä Walesin prinssin pröystäilemättömät ruudut.

● Takki peittää takamuksen roikkumatta kuitenkaan liian alhaalla. Puvuntakki on sopivan pituinen, kun kädet lepäävät suorina ja koukistettujen sormien päät koskettavat takinhelmaa. Ns. tiimalasikuosi.

● Halkiot eivät avaudu, kun mies seisoo suorana.

● Hihansuut peittävät ranneluun, mutta jättävät reilun sentin verran paidanhihaa näkyviin.

● Hyvässä puvuntakissa hihanapit ovat avautuvat.

● Kaulus myötäilee niskaa, mutta jättää hieman paidankaulusta näkyviin.

● Etukappaleet sallivat liikkeet; testataan hienovaraisin liikkein.

● Hartialinja jää suoraksi ja sileäksi.

● Housut istuvat takamuksen kohdalta ja ovat vyötäröltä mukavat. Housut ovat lanteilta korkeat ja lahkeista verraten kapeat.

● Housunlahkeet ovat tarpeeksi pitkät, mutta eivät myöskään laahaa maata vaan asettuvat nätisti.

● Kokonaisuus ei näytä jäykältä peltihaarniskalta vaan puvussa on hyvä olla.

Wanhat autot

Ford T-mallin mainos vuodelta 1908

Kun jokin on riittävän vanhaa, niin se on yleensä myös kaunista. Tämä lause pätee ainakin vanhoihin autoihin. Ne herättävät monissa meissä jopa nostalgisia tunteita. Tyylikäs vanha auto on herrasmiehelle oiva valinta; ainakin museorekisterissä kesäillan rauhallisia ajeluita varten. Vanhat autot edustivat aikansa ylellisyyttä, sillä autoilu oli harvinaista herkkua. Tänäkin päivänä useimmat vanhat autot ovat arvokkaita ja niillä yleensä ajetaan vain vähän. Esimerkiksi vuoden 1954 Buick Skylarkista pyydetään Nettiautossa 113 tuhatta euroa ja vuoden 1925 Ford T-mallista noin 30000€. Vanhat autot voivat olla keräilykohde siinä missä kellotkin tai postimerkit.

Autojen historia ulottuu niinkin pitkälle kuin vuoteen 1769, mutta nämä prototyypit olivat pikemminkin höyrykoneen voimin hitaasti liikkuvia yksinkertaisia kärryjä. Autojen ensimmäinen varsinainen tuotos tapahtui Karl Benzin toimesta vuonna 1888 Saksassa ja Ranskassa Benz-merkin alaisuudessa. Benz, kuten muutama muukin aikalainen, oli rakentanut ensimmäisen autonsa jo vuonna 1885. Ford alkoi tekemään autoja vuonna 1903. Fordin kuuluisa T-malli (Model T) oli kautta maapallon ensimmäinen auto, jota tuotettiin useissa maissa samanaikaisesti kuten USA:n Detroitissa, Englannissa ja Kanadassa ja jota myöhemmin koottiin myös Saksassa, Argentinassa, Ranskassa, Espanjassa, Norjassa ja Tanskassa. Fordin T-malli oli ensimmäinen auto, joka avasi automarkkinat myös tavalliselle keskiluokan amerikkalaiselle. Sen valmistus aloitettiin niinkin aikaisin kuin vuonna 1908.

Antiikkiautosta voidaan pääsääntöisesti puhua, kun auto on yli 45 vuotta vanha. Nämä autot voidaan jakaa vielä useampaan luokkaan. Kuten veteran-autoihin, brass-autoihin ja vintage-autoihin. Viimeksi mainituin käsittää autot, jotka on valmistettu vuosien 1919 ja 1930 välisenä aikana. Eräät yhteisöt jakavat autot tiettyihin luokkiin oman käsityksensä mukaan. Esimerkiksi The Classic Car Club of America (CCCA) jakaa autot seuraavasti: 30-49 vuotta vanhat autot: classic, 50-99 vuotta vanhat autot: pre-antique class ja yli 100 vuotta vanhat autot ovat antique class.

Maailmanlaajuinen automuotoilun muutostrendi alkoi lähes heti toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi vuonna 1946 Crosley ja Kaiser-Frazer muuttivat perinteistä tyyliään.

Lopuksi tarjoamme kuvia näistä mekaanisista taideteoksista eri vuosien varrelta aikajärjestyksessä muutamien tietojen kera.

Hubmobil Typ 20
Vuosimalli: 1909
Kuutiotilavuus: 2900 ccm
Huippunopeus: 60 km/h
Hevosvoimat: 20
Sylinterien määrä: 4

 

American La France
Vuosimalli: 1916
Kuutiotilavuus: 14500 ccm
Huippunopeus: 100 km/h
Hevosvoimat: 105
Sylinterien määrä: 6

 

 

Pontiac Sport Cabrio
Vuosimalli: 1929
Kuutiotilavuus: 2100 ccm
Huippunopeus: 75 km/h
Hevosvoimat: 33
Sylinterien määrä: 4

 

 

Chrysler ,,77" Phaetom
Vuosimalli: 1930
Kuutiotilavuus: 4340 ccm
Huippunopeus: 100 km/h
Hevosvoimat: 90
Sylinterien määrä: 6
 

 

Ford A Cabriolet
Vuosimalli: 1930
Kuutiotilavuus: 3000 ccm
Huippunopeus: 80 km/h
Hevosvoimat: 40
Sylinterien määrä: 4

 

 

BMW Ambi Budd DA 4
Vuosimalli: 1931
Kuutiotilavuus: 500 ccm
Huippunopeus: 35 km/h
Hevosvoimat: 15
Sylinterien määrä: 4



Ford Briggs
Vuosimalli: 1931
Kuutiotilavuus: 3200 ccm
Huippunopeus: N/A
Hevosvoimat: 40
Sylinterien määrä: 4

Fiat 508 Ballila
Vuosimalli: 1932
Kuutiotilavuus: 995 ccm
Huippunopeus: 60 km/h
Hevosvoimat: 20
Sylinterien määrä: 4

 

BMW 315 München
Vuosimalli: 1935
Kuutiotilavuus: 1500 ccm (?)
Huippunopeus: 100 km/h
Hevosvoimat: 34
Sylinterien määrä: 6

 

Adler Werke F/M Ambi Budd Berlin
Vuosimalli: 1938
Kuutiotilavuus: 995 ccm
Huippunopeus: 90 km/h
Hevosvoimat: 25
Sylinterien määrä: 4

 

 

Riley 12/4 Special
Vuosimalli: 1938
Kuutiotilavuus: 1500 ccm
Huippunopeus: 137 km/h
Hevosvoimat: 57
Sylinterien määrä: 4

 

Horch Typ 853
Vuosimalli: 1938
Kuutiotilavuus: 4911 ccm
Huippunopeus:140 km/h
Hevosvoimat:100
Sylinterien määrä: 8

 

 

Ford V 8 Cabriolet
Vuosimalli:1938
Kuutiotilavuus:3600 ccm
Huippunopeus: 130 km/h
Hevosvoimat: 90
Sylinterien määrä: 8

 

Mercedes-Benz 170 S Cabriolet A
Vuosimalli: 1952
Kuutiotilavuus: 1767 ccm
Huippunopeus: 122 km/h
Hevosvoimat: 52
Sylinterien määrä: 4

 

 

Citroen 11 CV Traction Avant 11 CV legere
Vuosimalli: 1953
Kuutiotilavuus: 1911 ccm
Huippunopeus: 105 km/h
Hevosvoimat: 55
Sylinterien määrä: 4

 

Bentley R Sports Saloon
Vuosimalli: 1953
Kuutiotilavuus: 4560 ccm
Huippunopeus: 120 km/h
Hevosvoimat: 150
Sylinterien määrä: 6

 

 

Daimler-Benz 180
Vuosimalli: 1955
Kuutiotilavuus: 1767 ccm
Huippunopeus: 126 km/h
Hevosvoimat: 52
Sylinterien määrä: 4

 

Italialainen keittiö ja kulinarismi Roomassa

© Globerove

Tänään tutustumme la bella figuraan roomalaisten sekä italialaisten ruokien, keittiöiden ja ravintoloiden kautta. Luomme katsauksen myös alueen viineihin.

Useimmalle italialaiselle ruokailu on tärkeämpi tapahtuma kuin meille suomalaisille ja sitä myös arvostetaan eri tavalla. Samaan tapaan kuin italiassa muoti ja jalkapallo herättävät paljon suurempia tunteita. Kuten kaikkialla Italiassa niin myös Roomassa ruoka on hyvää. Tietysti myös vähemmän makunystyröitä hiveleviä ruokapaikkoja voi Roomasta löytää kuten varmasti vähemmän hygieenisiä keittiöitä. Ravintoloiden välillä on aina eroja ja jokin paikka on aina parempi kuin toinen. Pienemmissä kaupungeissa riski eksyä heikkotasoisempaan ravintolaan on kuitenkin suurempi. Turistirysissä taas on monesti se piirre, että hinta voi olla kohtuuton tasoon nähden. Pääasiassa monet ruokalajit ovat yksinkertaisia, mutta maukkaita.

 

Roomassa ruokailupaikkoja on yli 3000. Jo 1400-luvulla Roomassa oli yli 1000 osteriaa. Italian pääkaupungissa turistien väkimäärä on parhaimpinakin lomasesonkeina pieni, kun sitä vertaa kaupungin ja lähiseudun väestöön. Täten roomalaiset ravintolat ovat riippuvaisia kanssaihmisistä eivätkä pelkästään turisteista. Tämä paikallinen väestö ei palaa takaisin ravintolaan, mikäli ruoka ei ole laadukasta tai jos hinta ei kohtaa laatua.

 

Roomassa ravintoloiden hintaskaala on niin ikään laaja. Roomassa kuitenkin yleensä selviää pienemmällä ravintolalaskulla kuin Helsingissä. Halvimmissa ravintoloissa ruoka viineineen voi maksaa henkilöä kohden 20 euroa, kun taas kalliimmissa paikoissa hinta voi olla yli kymmenkertainen. Eräät ravintolat ovat auki vain iltaisin, mutta monet tarjoilevat lounasta kahdentoista jälkeen aina kello kolmeen saakka sekä illallista kahdeksasta yhteentoista asti.

 

Aikaisemmin jo mainittu osteria on yksi Italian kolmesta ruokailupaikasta. Muut kaksi ovat ristorante ja trattoria. Myös muita nimityksiä voi olla kuten bottiglieria tai hostaria. Ennen nämä nimitykset kertoivat paljon minkälaisesta ruokapaikasta oli kyse, mutta nykyään termit ovat hämärtyneet, eikä se välttämättä kerro paikasta juuri mitään. Joskus tähänkin on poikkeuksia.

Ristorante on italialainen hieno ja perinteinen ravintola. Tarjoilijat palvelevat Sinua yhtenäisissä asuissa, joka voivat koostua pikkutakista tai liivistä sekä rusetista kaulassa. Hovimestarin tai omistajan voi yleensä erottaa tummasta puvustaan. Viinilista on yleensä erikseen ja se voi olla hyvinkin laaja sekä menulista on aina kansissa. Pöytiä koristavat valkoiset liinat.

Osterian edeltäjä oli Roomassa taverna ja sillä on 2000 vuoden takaiset perinteet. Osterialla ennen oli myös käytännössä sama tarkoitus kuin majatalolla ja sen yhteydessä olevalla ruokapaikalla. Voisi sanoa, että tämä oli kaikista vaatimattomin ruokapaikka. Tämä perinteinen osteria on kuitenkin yleensä sanahelinää ja katoavaa kansanperinnettä. Harvemmin näin vaatimattomia ruokapaikkoja löytyy varsinkaan Roomasta. Hostaria on synonyymi ostarialle. Harvemmin ostarioita erottaa nykyään trattorioista.

Viimeksi mainittu on roomalaisista ruokapaikoista kaikista tyypillisin. Useimmiten se on yksinkertainen perheyritys, joka viehättää kotoisuudella. Vanhemmat lapset saattavat vastata esimerkiksi tarjoilusta ja äiti tekee ruuan isän hoitaessa paikkaa kokonaisuudessaan. Yleensä ruokalistalta löytyy seudulle tyypillistä koti- tai perusruokaa, vaikka usein ruokalajeja on valittavana vain muutama. Kuitenkaan edes trattoriaa ei erota aina ristorantesta ja toisin päin.

Bottiglieria, fiaschetteria ja enoteca muistuttavat hyvin paljon toisiaan ja niitä kaikkia yhdistää viinit. Viimeiseksi mainitussa viinivalikoima on kaikista laajin. Ne eivät välttämättä aina tarjoile edes ruokaa vaan ovat erikoistuneet pelkästään viineihin. Mikäli ruokaa on tarjolla, niin bottiglieriassa ja fiaschetteriassa se muistuttaa osterian tai trattorian tasoa. Enotecan ohella näkee myös nimityksiä vinoteca ja wine bar. Osassa enotecaoista myydään vain viinejä, mutta tiskiltä voi saada makupaloja ja joissakin jopa lounaita; osa näistä voi olla ihan huippuravintoloita. Nimeen kuitenkin liittyy vahvana osana viinit. Joissakin näistä ravintoloissa voi olla nimittäin jopa kaksi tuhatta eri viiniä!

Birreria taas on omaksunut oluen tarjoilun, mutta niistä saa myös viinejä sekä mahantäytettä kuten pizzaa.

Yksinkertaisempia ruokapaikkoja ovat tietysti pizzeriat. Kannattaa valita hyvällä puu-uunilla varustettu pizzeria.

Rosticceria taas tarjoilee grillattuja ja paistettuja ruokia kuten kanaa ja tämä lähentelee jo hyvin paljon pikaruokalaa olemukseltaan.

 

Roomassa viinit ovat usein paikallisia (Lazion alueelta) ja näin on erityisesti valkoviinin kohdalla. Sen sijaan punaviini tulee yleensä aina lähinaapurista kuten Toscanasta. Tämän ymmärtää, sillä Lazion viineistä neljä viidesosaa ovat valkoisia. Pohjois-Italian viinit ovat eniten edustettuna, mutta etelänkin viinejä on tarjolla. Mikäli haluaa tutustua suureen osaan viineistä niin kannattaa ehdottomasti vierailla roomalaisissa enoteekeissä (enoteca), sillä ravintoloiden valikoima on rajoittuneempi.

Viinin ohella vesi on tärkeä juoma Roomassa. Yleensä sitä tarjoillaankin ravintoloissa aina ennen ateriaa; joko kuplivaa eli hiilihapollista (frizzante/con gas) tai ilman (naturale/liscio). Harvoissa ravintoloissa voi olla vesilaatuja kymmenkunta tai enemmän. Näin on esimerkiksi La Pergola -ristorantessa (sijaitsee Monte Mario -kukkulalla; hotelli Hilton Cavalierin ylimmässä kerroksessa. Huomautuksena, että ravintolan on ollut tapana olla auki vain iltaisin), jota kriitikot ovat ylistäneet yhdeksi Italian parhaimmaksi ravintolaksi. La Pergola onkin kolmen Michelin-tähden ravintola, jonka viinikellarissa on yli 53 000 pulloa ja vesilaatuja kiitettävät 29 kappaletta. Eikä suotta sekään, sillä ajatellaan että olisi jopa hieman sivistymätöntä kumota pelkkää viiniä aterialla. Italiassa viiniä juodaankin aina rinnan veden kanssa. La Pergolan keittiö ei ole roomalainen, mutta vahvasti italialainen huolimatta saksalaissyntyisestä keittiömestaristaan. Ruuat ovat selkeitä ja alkuperäisiä makuja korostavia. Tästä ravintolasta avautuu upeat maisemat yli Rooman. La Pergolan menu on noin 175€ ja  Carte 125€/183€.

Roomassa sijaitsee myös 13 muuta Michelin-tähden ravintolaa, joista Il Pagliaccio ja Oliver Glowig ovat kahden tähden ravintoloita ja loput yhden tähden.

 

© La Pergola

Viimeiseksi otamme käsittelyyn italialaisen ruuan ja roomalaisen aterian. Tämä ateria koostuu (Italiassa myös) neljästä osasta, jotka ovat: antipasti, primo piatto, secondo piatto sekä dolce. Juustot (formaggi) voidaan toki laskea omaksi lajikseen. Juhlavammissa tilanteissa ruokalajeja voi olla huomattavasti enemmän.

 

Antipastilla (tai antipasto) tarkoitetaan tavallisesti alkupaloja tai suoremmin käännettynä "ennen ruokaa". Tyypillisesti se voi olla Roomassa esimerkiksi vihanneksia keitettynä tai grillattuna. Aitoa roomalaista antipastia ovat latva-artisokat, mintulla ja valkosipulilla maustettuna. Nykyään myös merenelävät ovat tyypillisempiä alkuruokia kuten simpukat tai katkaravut. Osana perinnettä ovat myös riisipallot, joiden täytteenä esiintyy tavallisesti mozzarellaa ja joskus esimerkiksi maksaa. Konsanaan alkupala voi olla jopa hieman halveeraava nimitys antipastille, sillä roomalaisissa ravintoloissa ne voivat olla hyvinkin täyttäviä ja ravitsevia. Roomassa alkupalojen kerääminen noutopöydästä on harvinaista, mutta sellaisiakin paikkoja löytyy.

 

Primo piatto tarkoittaa "ensimmäistä lautasta" ja se koostuu usein pastasta. Primo ei suinkaan tarkoita alkuruokaa, vaan se on ensimmäinen ja siten merkittävin. Pasta on italialaisille pääruoka. Pasta on italialaisille tärkein ja niitä on yli 300:ssa muodossa. Roomassa on jopa pastamuseo Piazza Scanderbegilla. Primo on yleensä aterian hiilihydraattisin osa. Yleensä ensimmäinen lautanen on askeettinen, mutta silti maukas. Pastan kanssa voidaan tarjota vain ripoteltua juustoa ja mustapippuria. Kotikokeille vinkkinä; keitä spagetti erittäin suolatussa vedessä ja ota keitinvettä talteen ja valuta sitä lautaselle. Pecorino-juusto on tyypillinen spagettien seuralainen, jota lisätään raastettuna. Myös aterian näkö on tärkeä osa ja pastan muodolla on merkitys. Tietynlaiset pastat eivät sovi tiettyjen kastikkeiden kera ja esimerkiksi oliiviöljypohjaiset kastikkeet pitävät yleensä pitkästä ja ohuemmasta pastasta. Risotot voivat olla pastojen rinnalla oivia primoja. On tärkeää muistaa, että pastaruokaa syödään Italiassa vain pelkällä haarukalla.

Primo piatto
© Lasostainsuite

 

Secondo piatto eli toinen lautanen käsittää lintu-, liha- tai kalaruuan, kun taas edellinen käsitti enimmäkseen pastaruokia. Secondo on proteiinipitoinen, kun primo koostui hiilihydraateista. Tästä huolimatta (tai juuri siksi) secondo on toissijainen ruoka, joka vain täydentää ensimmäistä. Hiilihydraatteja sisältävät ruuat ovat aina olleet halvempia kuin liha ja kala. Secondo voi olla pelkkää lihaa sellaisenaankin ilman muita höysteitä, ehkä vain oliiviöljyn kera. Kuitenkin myös vihannessecondoja on runsaasti. Vegetaristi ei siis missään nimessä jää jalkoihin Roomassa. Heille suositeltava kohde on esimerkiksi ravintola Margutta Vegetariano. Lisukkeet (contorni) kuten perunat ja sienet tilataan aina erikseen. Tyypillinen roomalainen salaatti lisukkeena voisi olla esimerkiksi puntarelle (sikurinversoja anjoviskastikkeen kera). Roomalaisen keittiön muita herkkuja ovat muun muassa garofolato di manzo eli neilikalla maustettu häränpaisti tai filetto eli sisäfilee kuten filetto al pepe verde eli pippuripihvi. Laadukkaat kalaravintolat tarjoilevat hummeria (astice) ja langustia (aragosta). Mikäli haluat aterialla nauttia juustoja Italiassa niin ne otetaan aina secondon jälkeen.

 

Viimeisenä on dolce eli luonnollisesti jälkiruoka. Yleensä jälkiruoka koostuu marjoista ja hedelmistä. Se voi myös olla jäätelöä tai sorbetteja. Myöskin tiramisù voidaan laskea mukaan. Jälkiruuan jälkeen tulee kahvi ja grappa tai jokin muu digestivo.  

Semifreddo al torroncino (nougatjäädyke)

 

Lopuksi pitää tietysti todeta, ettei aina edes pidä syödä jokaista ruokalajia. Voi hyvin syödä vain yhden näistä: antipaston, primon, secondon tai pelkän dolcen. Makuja pitää kunnioittaa. Raaka-aineet ovat korkealuokkaisia ja huolellisesti valittuja. Italiassa ja Roomassa ruokalajit ovat yksinkertaisia, selkeitä, maukkaita ja herkullisia.

Piperno
© Localyte

 

Bollinger

Bollinger on ranskalainen samppanjoiden tuottaja Champagnen maakunnassa. Samppanja on kuohuviini, jota tuotetaan vain edellä mainitussa maakunnassa, josta viini on saanut nimensäkin. Turhan usein kuulee kuitenkin puhuttavan ihmisten juovan "samppanjaa", vaikka he todellisuudessa juovat kuohuviiniä. Nyrkkisääntö päteekin, että kaikki samppanjat ovat kuohuviinejä, mutta kaikki kuohuviinit eivät ole samppanjaa. Yleisesti ottaen samppanjat ovat kalliimpia kuin muut kuohuviiniveljensä.

Bollingerin samppanjatalo perustettiin 6 helmikuuta 1829 Ay:ssä, Ranskassa kolmen henkilön toimesta. He olivat maanomistaja Hennequin de Villermont, Paul Levieux Renaudin ja saksalainen liikemies Jacques Bollinger. Vuodesta 1884 lähtien Bollinger on ollut Britannian kuninkaallisen perheen viinitoimittaja.

Myöhemmin viinitila laajeni, kun Jacques Bollinger nai Emily Law de Lauriston Bourbersin eli tuttavallisemmin "Lillyn". Jacquesin kuoleman jälkeen vuonna 1941 Lilly otti ohjat haltuunsa; osti lisää viinitiloja ja brändäsi tuotteita onnistuneesti ympäri maailmaa. Hän johti Bollingeria vuoteen 1971 saakka, jolloin hän kuoli. Bollinger on pysynyt yhden suvun hallussa koko tuon ajan tähän päivään saakka.

 Nykyään Bollinger kuuluu samppanjoiden aateliin, eikä syyttä. Bollinger vahtii samppanjoidensa huolellista tuotantoprosessia, joka muistuttaa miltei taidetta. Toisin kuin monet muut samppanjatalot niin Bollinger ei osta muiden viinejä ja 60-70% sen rypäleistäkin tulee heidän omilta tiloiltaan. Loput rypäleet tulevat tutuilta yhteistyökumppaneilta.

 Bollinger saattaa olla monelle lukijalle tuttu Bond-elokuvista. Usein Bond liitetään läheisesti "hienoimpaan samppanjaan, tarjottiinpa sitä sitten vuoteessa herkullisen tytön seurassa, vedenalaisessa pakovälineessä tai sukellusveneessä paluumatkalla pohjoiselta napapiiriltä", kuten sir Roger Moore kirjoittaa. Bollingerin ohella myös Dom Perignon on tuttu samppanja Bond-filmeistä. Bondin lasissa Bollinger on kuohunut vuodesta 1973, jolloin Bond totesi: "I’d like a bottle of Bollinger, please. Slightly chilled, two glasses, thank you".
Toisin kuin monen muun Bond-elokuvissa esiintyvän brändin kohdalla, Bondin ja Bollingerin suhde alkoi jo kirjoissa. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui Ian Flemingin kirjassa Timantit ovat ikuisia (v.1956).

Olemme listanneet Teidän iloksenne Bond-filmeissä käytetyt Bollinger-samppanjat tähän (elokuvista Live and Let die - Casino Royale + Skyfall):

- Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die, 1973): Bollinger

- Kuuraketti (Moonraker, 1979): Bollinger RD '69

- 007 ja kuoleman katse (A view To a Kill, 1985): Bollinger '75

- 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights; 1987): Bollinger

- 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill, 1989): Bollinger RD '75

- 007 ja kultainen silmä (GoldenEye, 1995): Bollinger Grande Année 1988.

- Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow never dies, 1997): Bollinger Grande Année 1989

- Kun maailma ei riitä (The world is not enough, 1999); Bollinger Grande Année 1990

- Kuolema saa odottaa (Die another day, 2002): Bollinger '61

- Casino Royale (2006): Bollinger Grande Année 1990

- Skyfall (2012): Bollinger La Grand Année

Lopuksi tutustumme yhteen Bollingerin tuotteista, jota myös me koemaistoimme. Kyseistä tuotetta myydään Suomen Alkoissakin (huomioi, ettei tuotetta ole saatavilla jokaisessa Alkossa) nimellä Bollinger Special Cuvée. Tämän samppanjan rypäleet tuotetaan enimmäkseen Grand Cru -sekä Premier-viinitarhoilta. Yleensä Bollinger käyttää kahden viimeisen vuoden sadon viinirypäleitä, johon voidaan lisätä tietty määrä aikaisempien vuosikertojen Reserve-viinejä. Kuten muidenkin Bollingerin samppanjoiden kohdalla myös tämä viini on kypsytetty tammitynnyreissä. Tämä on monien laatuviinin "se juttu", jolla Bollinger on onnistunut saamaan harmonisen kokonaisuuden. Bollingerin kypsytysaika on myös harvinaisen pitkä. Kuten kaikkien Bollingerin tuotteiden kohdalla, sen samppanjoiden valmistuksessa käytetään vain rypäleistä ensimmäisessä puristuksessa saatu mehu ja siitä kertoo sana cuvée.

Tuoksunsa ja makunsa puolesta se viittaa aromeiltaan selvästi omenaan. Melko maukas ja paahteinen. Maku on hedelmäisen raikas. Väriltään keltaisen syvä, jota "sivistyneet" pienet kuplat tähdittävät. Alkon mukaan Bollinger Special Cuvée on "erittäin kuiva, erittäin hapokas, kypsän hedelmäinen, sitruksinen, viheromenainen, mineraalinen, hennon briossinen, elegantti".

Alko myös suosittelee kyseistä juomaa maljakuohuviiniksi, aperitiiviksi eli ennen ateriaa nautittavaksi alkoholijuomaksi, äyriäisten kanssa sekä ihan vain nautiskelujuomaksi. Me voisimme lisätä, että juoma sopii myös kalaruokien kumppaniksi vallan mainiosti. Mikäli ette ole kuohuviinien ystävä niin suurella todennäköisyydellä Bollinger ei ole poikkeus. Se on kuitenkin samppanja ehdottomasti parhaasta päästä. Ainoa asia, missä voisi toivoa parantamisen varaa on hintalaatusuhde. Pullo tulee tyylikkäässä pakkauksessa ja sopii sen osalta oikein hyvin vaikkapa lahjaksi. Säilytyksen tulisi tapahtua valolta suojattuna, lämpötilan ollessa alle 15 celsiusastetta ja parhaimmillaan Bollinger on, kun sen tarjoaa 7-10 asteisena.

Bollinger Special Cuvée pähkinänkuoressa:

Tuottaja: Bollinger

Valmistusmaa: Ranska

Luokka/alue: AC Champagne

Rypälelajike: Pinot Noir, Chardonnay, Pinot Meunier

Alkoholi: 12,00 %

Uutos: 28 g/l

Hapot: 7 g/l

Sokeri: 10 g/l

Makeus: Erittäin kuiva

Pullon koko: 0,75 l

Tuotenumero Alkossa: 008715

Hinta Alkossa: ~ 50 € (49,90€)

Kuvat: © Alko & Ylellinen Elämä

Suomen kartanot

Malmgårdin kartano on linnamainen kivirakennus ja uusrenessanssin edustaja.

Sanasta kartano syntyy usein mielikuva maaseudun rauhassa nököttävästä suuresta rakennuksesta, jonka ympärillä on peltoja ja tietysti myös vähän metsää. Pitkää hiekkatietä varjostavat suuret tammet ja nurmikko on ajettu lähes yhtä tarkasti kuin golfkentän viheriöt. Yleensä kartanot ovatkin olleet vauraita suurtiloja.


Kuitenkin kysymykseen vastaaminen "mikä kartano on?", ei itse asiassa ole niin yksinkertainen asia kuin luulisi. Kartanolla nimittäin ei ole juridista asemaa eikä määritelmää. Ennen kartanolla on kuitenkin tarkoitettu kyseisen tilan taloudellista ja sosiaalista luonnetta.

Varhaiset kartanot ovat olleet puisia, sillä vielä 1400-luvulla voimassaolleen käskyn mukaan aatelistolta oltiin kielletty kiven käyttäminen kartanoiden rakennusaineena. Vasta 1600-luvulla kartanot ovat saaneet linnamaisia muotoja. Alun alkaen nämä kiviset rakennukset oli tehty hyvin pitkälti vain turvapaikoiksi, sillä kivestä tehdyt talot olivat varsinkin talvella kylmiä ja kolkkoja.

Suomalainen tieverkosto keskittyi pääasiassa rannikolle sekä Rauman, Turun, Porvoon ja Viipurin välille. Pääosa kartanoista asettui pääteiden varsille, eikä ole ihme, että yli puolet vanhoista herraskartanoista sijaitsee Varsinais-Suomessa.

Ensimmäiset kartanot ovat pääsääntöisesti verovapaista säteri- ja rälssitiloista kehittyneitä kartanolaitoksia. Tämä on yksi luokka Suomen kolmesta eri kartanoluokasta. Muita kartanoita ovat kruununkartanot sekä muut suuret tilat (jotka ovat olleet säätyläisten omistuksessa). 1600-luvulla Suomen maatiloista noin 5% kuului rälssiin. Rälssisätereitä oli 1700-luvulla 234 kappaletta. Niiden maaomaisuus oli kuitenkin suhteellisen vähäinen, sillä suurviljelmistä vain harvat olivat ylimystön omistuksessa. Aatelismies ei tietysti yleensä itse hoitanut omian maitaan vaan tehtävästä vastasi lampuoti tai vuoti. Myöhemmin aatelismiehet alkoivat itsekin viljelemään, mutta yleensä heillä oli jokin muu virka hoidettavana kuten sotilasvirka.

Jopa varakkaat talonpojat saattoivat saada tilalleen verovapauden avustamalla kruunua, joka tarvitsi hevosia sekä sotilaita (tykinruuaksi) sotaa varten. Tällaisia kartanoita on kutsuttu nimellä rustholli eli ratsutila. Jos kuitenkin katsotaan niin, että kartanon tulee olla aatelisomistuksessa niin näitä ratsutiloja ei voida pitää tietyssä mielessä kartanoina. Joskus jopa tällainen varakas tilanomistaja saatettiin aateloida. Ei ole tavatonta myöskään, että myöhemmin esimerkiksi 1800-luvulla aateliskartano alennettiin ratsutilaksi ja se näin menetti oikeuksiaan. Esimerkiksi Königstedtin kartano Vantaalla alennettiin rälssikartanosta ratsutilaksi. Yleensä syy alentamiseen oli se, että kartanoa ei hoidettu tai maanviljelyä laiminlyötiin.

Varsinaiset aateliskartanot ovat syntyneet kruununkartanoista, joita oli jo ennen säteritiloja. Kruununkartanot olivat virkamiehille tarkoitettuja asumuksia, jotka myöhemmin 1500-luvulla delegoitiin läänittämällä aatelisille. Kruununkartanoita vaatimattomampia kartanoita on kutsuttu nimellä latokartano. Ne olivat kuninkaankartanoiden sivutiloja. Myös rautaruukkeja voidaan pitää kartanoina, esimerkkinä Fiskars. Suomessa on ollut ainakin 134 ruukkia.

Kartanot ovat suomalaisessa kulttuurissa olleet statuksen ja vaurauden symboleita. Kartanon maiden ja rakennusten kunnostus vie paljon aikaa ja rahaa. Nykyään monet Suomen kartanomme ovat turvautuneet turismiin ja esimerkiksi toimivat ravintoloina tai hotelleina. Esimerkiksi Halikossa Viurilan kartanon tiluksilla toimii golfkenttä ja tilausravintola. Kuitenkin esimerkiksi vanhojen ruukkien alueilla saattaa olla vielä teollista toimintaa, mutta niistäkin on muodostunut hyvin pitkälti teollisia matkakohteita. Ratsastustallit sopivat kartanon maille hyvin ja eräät ovat omaksuneet tämän piirteen. Poikkeuksen edellämainittuihin muodostaa esimerkiksi Joensuun kartano Salossa, joka toimii Björn Wahlroosin yksityisasuntona.



Haikon kartano sisältä ja ulkoa. Se toimii nykyään kylpylänä, ravintolana ja konferenssikeskuksena.

 

Kuvat: © Porvoo Tours



Mitä on ylellinen elämä?

Tervetuloa - arvoisa lukijamme - tutustumaan ylellisyyden maailmaan.
Ensimmäinen blogikirjoituksemme pyrkii antamaan vain pintaa hieraisevan käsityksen ylellisyydestä ja tulevien tekstiemme sisällöstä.

Mitä ylellisyys on? Ylellisyys on luksusta, hulppeaa ylellisyyttä, loistoa. Kaikki nämä ovat varmasti osa kulttuuria.Ylellisyydessä ei ole kyse pelkästään auringonpaisteesta ja loputtomista shampanjavirroista kullatulla kadulla. Monet asiat voivat olla ylellisyyttä. Konsanaan on helpompi nimetä asiat, jotka eivät ole ylellisyyttä kuin ne, mitkä sitä ovat.

Usein on käynyt niin, että tietyn aikakauden ylellisyystuotteista on tullut seuraavan aikakauden välttämättömyyksiä. Näin on käynyt esimerkiksi suklaalle ja sokerille. Jokaiselle suomalaiselle nämä ovat arkipäiväisiä tuotteita, mutta toisin oli 1600-luvulla, jolloin ne olivat eliitin, aateliston ylellisyyttä.

Ylellisyyttä on kritisoitu ja se on usein nähty myös turhana sekä merkityksettömänä humpuukina. Parhaimmillaan ylellisyys on elämänlaatua parantava asia, joka tuo elämään sisältöä muiden asioiden ohella. Ylellisyys voi olla myös terveen ja onnellisen elämän salaisuus. Monet entisaikojen ylellisyystuotteet kuten puhdas hanavesi toimii hyvänä esimerkkinä ylellisyyden positiivista puolista. Ylellisyys voi olla lisäksi mielenterveyttä edistävä seikka synkkinä aikoina. Ylellisyys on itsessään kuitenkin neutraali, eikä se ota puolia. Ylellisyyteen pätee tietysti hyvä neuvo kuten moneen muuhunkin: ei makeaa mahan täydeltä.

Tässä blogissa tulemme käsittelemään ylellisyyttä eritoten suomalaisesta näkökannasta käsin. Suomessa ylellisyys merkitsee kuitenkin hyvin pitkälti samoja asioita kuin monessa muussakin valtiossa.
Aikojen saatossa tutustumme laadukkaisiin vaatteisiin, tyylikkäisiin autoihin ja luksusmatkoihin jne. Lista on loputon, mutta kaiken tämän lisäksi tutustumme myös yksinkertaisimpiin asioihin, jotka eivät välttämättä ole ylellisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. On hyvä kuitenkin muistaa, että käsitys ylellisyydestä ei ole pysyvää vaan se on jatkuvasti ainaisessa liikkeessä ja muutoksen alaisena kuten elämä itsekin.

Tervetuloa loputtomalle matkalle!

Kuvat: © theBerry